Vadén, Tere
Linkolan ajamana – Mistä linkolalaisuudessa on kysymys?

Kirja: 10.00 €, sis. postimaksun
e-kirja: 7.00 €

Lisää ostoskoriin»

ISBN: 978-952-01-0210-4
e-kirja ISBN: 978-952-5675-42-9
formaatti: PDF EPUB 
2008
Sivumäärä: 192
Sidosasu: Nid.
Ovh: 15.00 €
Loppuunmyyty

● Kirjailija»
● Kirjaesittely»
● Lukijalle»
● Sisällysluettelo»
● Pentti Linkola: Runo-Suomi vai hyvinvointivaltio»
● Salla Tuomivaara: Elämänilon ylittämätön arvo – untuvanpehmeä Linkola»
● Tapani Kilpeläinen: Kymmenen katkelmaa Pentti Linkolasta»
● Arto Tukiainen: Linkola, elämänfilosofi»
● Ville Lähde: Toisinajattelun tuttuus»
● Tere Vadén: Myyttinen vallankumous ja tavalliset teot»
● Inkeri Koskinen: Pitäisikö turvautua kulttuuriperinteisiin?»
● Olli Tammilehto: Haasteena suuri ekologis-yhteiskunnallinen muutos»

Tere Vadén

Lukijalle

Pentti Linkola on kuuluisa ja hän on vaikuttanut monella tavalla. Nyt ei ole puhe siitä. Kokoelman aiheena on Linkolan ajattelu, mikä ei ole aivan sama asia kuin esimerkiksi Linkolan julkaisemat tekstit tai pitämät puheet. Kyse ei ole myöskään puhtaasti filosofiasta, vaikka filosofia olisikin ajattelun taitoa. Sen sijaan kirjoittajat vastaavat kukin omalla tavallaan Linkolan ajatuksiin – ei yksittäisiin väitteisiin tai provokaatioihin, vaan teemoihin, kysymyksiin ja ratkaisuihin, joita Linkola on vuosikymmeniä kehittänyt. Tarkoitus ei ole sanoa viimeisiä sanoja tai antaa kokonaiskuvaa, vaan lähteä liikkeelle, ottaa osaa Linkolan ajatusten paineeseen.

Merkkinä Linkolan ajattelun pitkästä kaaresta kokoelma alkaa hänen omalla esseellään vuodelta 1960, Runo-Suomi vai hyvinvointivaltio. Essee pohtii, johtaako teollistuminen ja sen varaan rakennettu hyvinvointi sittenkään ihmisen parempaan oloon ja henkiseen kasvuun. Huomattavaa on, että teksti on kirjoitettu vaiheessa, jossa esimerkiksi Kemijärven sellutehtaan rakentamista valtion tuella vasta suunnitellaan. Kun tehdasta nyt vuonna 2008 edelleen valtion tuella ollaan sulkemassa, voi vain hämmästellä näinkö lyhyt hyvinvointivaltion ja teollistumisen historia Euroopan reunoilla lopulta on, runsaat neljäkymmentä vuotta, yhden ihmisen eliniän sisään mahtuva hetki. Esseessään Linkola haastaa sosiaalipolitiikan empiiriseen testiin: pitäisi yrittää mitata, tuottaako teollistuminen lisää hyvinvointia vai ei. Nythän tiedämme, että vaikka elintaso esimerkiksi Suomessa on 1960-luvun jälkeen kohonnut, tyytyväisyys tai onnellisuus ei ole mittausten mukaan seurannut samaa vauhtia mukana.

Runo-Suomi vai hyvinvointivaltio nostaa esiin myös muita toistuvia teemoja, kuten biologisen näkemyksen ihmisestä, hitaamman ja luonnon rytmissä kulkevan elintavan pohtimisen, luonnon tuhoutumisen tuskan, massayhteiskunnan latteuden ja kytevän vallankumouksen toivon. Linkolan ajattelussa kaikki liittyy kaikkeen. Yksi teema johtaa toiseen, eivätkä ne yksittäin tarkasteltuna näyttäydy oikeassa merkityksessään. Linkolan haaste on kysymyksen, ongelman, polttavan pulman haaste, esimerkiksi tuoreimman esseekokoelman nimen mukaisesti: voisiko elämä voittaa ja millä ehdoin? Tätä kysymystä Linkola pitää auki tavalla jos toisellakin. Linkolan ajattelun suuri voimanlähde on sisukkuudessa, jolla hän palaa yhä uudestaan peruskysymyksensä äärelle. Eikä kysymystä, sen merkitystä tai ajankohtaisuutta, voi ainakaan vähätellä tai ajatella ratkaistuksi.

Salla Tuomivaara käsittelee esseessään Elämänilon ylittämätön arvo – untuvanpehmeä Linkola poliittista Linkolaa ja Linkolan käsityksiä eläimestä ja ihmisestä. Eläinoikeusaktivismin taustaa vasten Tuomivaaraa tunnistaa, kuinka Linkolan radikalismi kumpuaa yksittäisten eläinten tuskan huomioimisesta. Jos kyse ei ole vain lajien säilyttämisestä, vaan jokaisen eläinyksilön oikeudesta elämäniloon, on muutoksella totisesti kiire. Tuomivaara pohtii myös kehitysuskon ja menneeseen palaamisen keinotekoista dilemmaa.

Kymmenen katkelmaa Pentti Linkolasta on Tapani Kilpeläisen kriittinen ja tiivis erittely Linkolan maailmankuvasta ja tavasta argumentoida. Kilpeläinen kääntää linkolalaisen argumentoinnin ja retoriikan ikään kuin Linkolaa vastaan löytää hämäryyttä ja perusteettomia oletuksia sieltä, missä Linkola väittää olevan vain tosiasioita ja ankaraa johdonmukaisuutta. Kilpeläisen happokylpy, jos mikä, pakottaa erottelemaan Linkolan ajattelun olennaisia piirteitä vähemmän tärkeistä sivupoluista.

Kolmas essee, Arto Tukiaisen Linkola, elämänfilosofi, käyttää kokonaan toisenlaista äänilajia. Sympaattisesti Tukiainen kaivaa Linkolasta esiin vivaihteikkaan elämänfilosofin, joka pohdiskelevaan sävyyn puhuu ihmisestä yhtäältä tuhoavana ja toisaalta varjelevana. Tukiainen viipyy mielellään Linkolan tekstien ääressä ja nauttii niiden osuvuudesta. Hän pitää Linkolaa ylittämättömänä ajattelijana, mutta haluaa ehdottaa myös toisenlaisia ratkaisuja. Esimerkiksi kaupungistumisessa Tukiainen näkee hyvääkin, samoin joissakin teknologisissa apuvälineissä.

Ville Lähde palaa esseessään Toisinajattelun tuttuus poliittiseen Linkolaan, erityisesti juuri Linkolan tapaan käydä aina uudestaan synkän ja pahenevan ongelman äärelle. Lähde kuvaa Linkolan ajattelun paikkaa laajemmissa poliittisissa yhteyksissä. Hänen mukaansa historiattomien ja yksityiskohdattomien väitteiden toistelu on kivettänyt ja tylstyttänyt viestin, jonka tarkoitus on herättää. Syytä on Lähteen mukaan niin sysissä kuin sepissäkin: Linkolasta on tehty toisinajattelun merkki, ”Linkola”, eikä Linkola itsekään ole aina ollut kovin herkkä poliittisen ajattelun tai muutoksen tarkemmalle tutkimiselle.

Samoilla linjoilla jatkaa Tere Vadénin kirjoitus Myyttinen vallankumous ja tavalliset teot, joka pohtii vallankumouksen roolia Linkolalla ja eurooppalaisessa perinteessä. Jos ratkaisu on totalitaristinen vallankumous, on se Vadénin mukaan ongelma paitsi totalitaristisuutensa myös eurooppalaisten ihanteidensa vuoksi. Samat eurooppalaisuudet voivat Vadénin mukaan pahasti estää tai jopa halkaista luontoa koskevan ajattelun. Avuksi hän toivoo Euroopan ulkopuolisten niin kutsuttujen alkuperäiskansojen perinteitä, joissa luonnon kanssa tasapainoinen elämäntapa on toisinaan onnistunut sangen rauhanomaisin keinoin. Inkeri Koskisen essee Pitäisikö turvautua kulttuuriperinteisiin? epäilee puolestaan tätä yritystä. Koskinen osoittaa, että koko kulttuuriperinteen käsite on eurooppalaista itsekritiikkiä, eikä siten päästä meitä sekoittumattomiin kokemuksiin esimerkiksi luonnosta. Hän korostaa myös koko käsitteen hankaluutta ja kytkeytymistä valtapolitiikkaan. Haikailu esimerkiksi ”perinteisiin suomalaisiin elintapoihin”, jota niin Linkolalla kuin Vadénillakin Koskisen mukaan esiintyy, on vaarassa lukkiutua hedelmättömiin epähistoriallisiin asetelmiin. Koskinen varoittaa idealisoimasta ”kulttuuriperinnettä” yhtenäiseksi möhkäleeksi vailla elämää ja muutosta, joista lukon aukaiseminen riippuu.

Kokoelman päättää Olli Tammilehdon essee Haasteena suuri ekologis-yhteiskunnallinen muutos. Tammilehto hyväksyy Linkolan haasteen ja analyysin: tarvitaan täydellinen muutos. Mutta sitten tiet eroavat ja tienjakajana toimii käsitys demokratiasta. Siinä missä demokratia on Linkolalle kauhistus ja syyllinen tuhoon, väittää Tammilehto, että tämä syytös osuu johonkin, joka ei ole demokratiaa lainkaan. Todellinen demokratia on Tammilehdon mukaan osa ekologisen kriisin ratkaisua. Tammilehto liittää muutoksen mahdollisuuden ihmisen epäyhtenäisyyteen tai kerroksellisuuteen, joka erilaisissa olosuhteissa saa ”samasta” ihmisestä esiin erilaisia puolia ja lopulta kokonaan erilaisia yhteiskuntarakenteita.

– Vilusenharjulla toukokuussa 2008, toimittaja

Takaisin kirjailijalistaan »