Vadén, Tere
Linkolan ajamana – Mistä linkolalaisuudessa on kysymys?
Kirja: 10.00 €, sis. postimaksun
e-kirja: 7.00 €
Lisää ostoskoriin»
ISBN: 978-952-01-0210-4 e-kirja ISBN: 978-952-5675-42-9 formaatti: PDF EPUB 2008 Sivumäärä: 192 Sidosasu: Nid. Ovh: 15.00 € Loppuunmyyty
● Kirjailija» ● Kirjaesittely» ● Lukijalle» ● Sisällysluettelo» ● Pentti Linkola: Runo-Suomi vai hyvinvointivaltio» ● Salla Tuomivaara: Elämänilon ylittämätön arvo – untuvanpehmeä Linkola» ● Tapani Kilpeläinen: Kymmenen katkelmaa Pentti Linkolasta» ● Arto Tukiainen: Linkola, elämänfilosofi» ● Ville Lähde: Toisinajattelun tuttuus» ● Tere Vadén: Myyttinen vallankumous ja tavalliset teot» ● Inkeri Koskinen: Pitäisikö turvautua kulttuuriperinteisiin?» ● Olli Tammilehto: Haasteena suuri ekologis-yhteiskunnallinen muutos»
|
Tere Vadén
LukijallePentti Linkola on kuuluisa ja hän on vaikuttanut
monella tavalla. Nyt ei ole puhe siitä. Kokoelman aiheena on Linkolan
ajattelu, mikä ei ole aivan sama asia kuin esimerkiksi Linkolan
julkaisemat tekstit tai pitämät puheet. Kyse ei ole myöskään puhtaasti
filosofiasta, vaikka filosofia olisikin ajattelun taitoa. Sen sijaan
kirjoittajat vastaavat kukin omalla tavallaan Linkolan ajatuksiin – ei
yksittäisiin väitteisiin tai provokaatioihin, vaan teemoihin,
kysymyksiin ja ratkaisuihin, joita Linkola on vuosikymmeniä kehittänyt.
Tarkoitus ei ole sanoa viimeisiä sanoja tai antaa kokonaiskuvaa, vaan
lähteä liikkeelle, ottaa osaa Linkolan ajatusten paineeseen.
Merkkinä
Linkolan ajattelun pitkästä kaaresta kokoelma alkaa hänen omalla
esseellään vuodelta 1960, Runo-Suomi vai hyvinvointivaltio. Essee
pohtii, johtaako teollistuminen ja sen varaan rakennettu hyvinvointi
sittenkään ihmisen parempaan oloon ja henkiseen kasvuun. Huomattavaa
on, että teksti on kirjoitettu vaiheessa, jossa esimerkiksi Kemijärven
sellutehtaan rakentamista valtion tuella vasta suunnitellaan. Kun
tehdasta nyt vuonna 2008 edelleen valtion tuella ollaan sulkemassa, voi
vain hämmästellä näinkö lyhyt hyvinvointivaltion ja teollistumisen
historia Euroopan reunoilla lopulta on, runsaat neljäkymmentä vuotta,
yhden ihmisen eliniän sisään mahtuva hetki. Esseessään Linkola haastaa
sosiaalipolitiikan empiiriseen testiin: pitäisi yrittää mitata,
tuottaako teollistuminen lisää hyvinvointia vai ei. Nythän tiedämme,
että vaikka elintaso esimerkiksi Suomessa on 1960-luvun jälkeen
kohonnut, tyytyväisyys tai onnellisuus ei ole mittausten mukaan
seurannut samaa vauhtia mukana.
Runo-Suomi
vai hyvinvointivaltio nostaa esiin myös muita toistuvia teemoja, kuten
biologisen näkemyksen ihmisestä, hitaamman ja luonnon rytmissä kulkevan
elintavan pohtimisen, luonnon tuhoutumisen tuskan, massayhteiskunnan
latteuden ja kytevän vallankumouksen toivon. Linkolan ajattelussa
kaikki liittyy kaikkeen. Yksi teema johtaa toiseen, eivätkä ne
yksittäin tarkasteltuna näyttäydy oikeassa merkityksessään. Linkolan
haaste on kysymyksen, ongelman, polttavan pulman haaste, esimerkiksi
tuoreimman esseekokoelman nimen mukaisesti: voisiko elämä voittaa ja
millä ehdoin? Tätä kysymystä Linkola pitää auki tavalla jos
toisellakin. Linkolan ajattelun suuri voimanlähde on sisukkuudessa,
jolla hän palaa yhä uudestaan peruskysymyksensä äärelle. Eikä
kysymystä, sen merkitystä tai ajankohtaisuutta, voi ainakaan vähätellä
tai ajatella ratkaistuksi.
Salla
Tuomivaara käsittelee esseessään Elämänilon ylittämätön arvo –
untuvanpehmeä Linkola poliittista Linkolaa ja Linkolan käsityksiä
eläimestä ja ihmisestä. Eläinoikeusaktivismin taustaa vasten
Tuomivaaraa tunnistaa, kuinka Linkolan radikalismi kumpuaa yksittäisten
eläinten tuskan huomioimisesta. Jos kyse ei ole vain lajien
säilyttämisestä, vaan jokaisen eläinyksilön oikeudesta elämäniloon, on
muutoksella totisesti kiire. Tuomivaara pohtii myös kehitysuskon ja
menneeseen palaamisen keinotekoista dilemmaa.
Kymmenen
katkelmaa Pentti Linkolasta on Tapani Kilpeläisen kriittinen ja tiivis
erittely Linkolan maailmankuvasta ja tavasta argumentoida. Kilpeläinen
kääntää linkolalaisen argumentoinnin ja retoriikan ikään kuin Linkolaa
vastaan löytää hämäryyttä ja perusteettomia oletuksia sieltä, missä
Linkola väittää olevan vain tosiasioita ja ankaraa johdonmukaisuutta.
Kilpeläisen happokylpy, jos mikä, pakottaa erottelemaan Linkolan
ajattelun olennaisia piirteitä vähemmän tärkeistä sivupoluista.
Kolmas
essee, Arto Tukiaisen Linkola, elämänfilosofi, käyttää kokonaan
toisenlaista äänilajia. Sympaattisesti Tukiainen kaivaa Linkolasta
esiin vivaihteikkaan elämänfilosofin, joka pohdiskelevaan sävyyn puhuu
ihmisestä yhtäältä tuhoavana ja toisaalta varjelevana. Tukiainen viipyy
mielellään Linkolan tekstien ääressä ja nauttii niiden osuvuudesta. Hän
pitää Linkolaa ylittämättömänä ajattelijana, mutta haluaa ehdottaa myös
toisenlaisia ratkaisuja. Esimerkiksi kaupungistumisessa Tukiainen näkee
hyvääkin, samoin joissakin teknologisissa apuvälineissä.
Ville
Lähde palaa esseessään Toisinajattelun tuttuus poliittiseen Linkolaan,
erityisesti juuri Linkolan tapaan käydä aina uudestaan synkän ja
pahenevan ongelman äärelle. Lähde kuvaa Linkolan ajattelun paikkaa
laajemmissa poliittisissa yhteyksissä. Hänen mukaansa historiattomien
ja yksityiskohdattomien väitteiden toistelu on kivettänyt ja
tylstyttänyt viestin, jonka tarkoitus on herättää. Syytä on Lähteen
mukaan niin sysissä kuin sepissäkin: Linkolasta on tehty
toisinajattelun merkki, ”Linkola”, eikä Linkola itsekään ole aina ollut
kovin herkkä poliittisen ajattelun tai muutoksen tarkemmalle
tutkimiselle.
Samoilla linjoilla
jatkaa Tere Vadénin kirjoitus Myyttinen vallankumous ja tavalliset
teot, joka pohtii vallankumouksen roolia Linkolalla ja eurooppalaisessa
perinteessä. Jos ratkaisu on totalitaristinen vallankumous, on se
Vadénin mukaan ongelma paitsi totalitaristisuutensa myös
eurooppalaisten ihanteidensa vuoksi. Samat eurooppalaisuudet voivat
Vadénin mukaan pahasti estää tai jopa halkaista luontoa koskevan
ajattelun. Avuksi hän toivoo Euroopan ulkopuolisten niin kutsuttujen
alkuperäiskansojen perinteitä, joissa luonnon kanssa tasapainoinen
elämäntapa on toisinaan onnistunut sangen rauhanomaisin keinoin. Inkeri
Koskisen essee Pitäisikö turvautua kulttuuriperinteisiin? epäilee
puolestaan tätä yritystä. Koskinen osoittaa, että koko
kulttuuriperinteen käsite on eurooppalaista itsekritiikkiä, eikä siten
päästä meitä sekoittumattomiin kokemuksiin esimerkiksi luonnosta. Hän
korostaa myös koko käsitteen hankaluutta ja kytkeytymistä
valtapolitiikkaan. Haikailu esimerkiksi ”perinteisiin suomalaisiin
elintapoihin”, jota niin Linkolalla kuin Vadénillakin Koskisen mukaan
esiintyy, on vaarassa lukkiutua hedelmättömiin epähistoriallisiin
asetelmiin. Koskinen varoittaa idealisoimasta ”kulttuuriperinnettä”
yhtenäiseksi möhkäleeksi vailla elämää ja muutosta, joista lukon
aukaiseminen riippuu.
Kokoelman
päättää Olli Tammilehdon essee Haasteena suuri
ekologis-yhteiskunnallinen muutos. Tammilehto hyväksyy Linkolan
haasteen ja analyysin: tarvitaan täydellinen muutos. Mutta sitten tiet
eroavat ja tienjakajana toimii käsitys demokratiasta. Siinä missä
demokratia on Linkolalle kauhistus ja syyllinen tuhoon, väittää
Tammilehto, että tämä syytös osuu johonkin, joka ei ole demokratiaa
lainkaan. Todellinen demokratia on Tammilehdon mukaan osa ekologisen
kriisin ratkaisua. Tammilehto liittää muutoksen mahdollisuuden ihmisen
epäyhtenäisyyteen tai kerroksellisuuteen, joka erilaisissa olosuhteissa
saa ”samasta” ihmisestä esiin erilaisia puolia ja lopulta kokonaan
erilaisia yhteiskuntarakenteita. – Vilusenharjulla toukokuussa 2008, toimittaja Takaisin kirjailijalistaan » |