Puolueilla on joskus mennyt hyvin. Ainakin näin voisi päätellä Vladimir Majakovskin runosta. Enää ei kuitenkaan mene. Puolueiden kriisin ohella, tai juuri sen vuoksi, myös demokratia näyttää olevan kriisissä.
Kun yleinen äänioikeus oli täyttämässä Suomessa 100 vuotta, edustuksellisen järjestelmän uskottavuus oli niin kehno, että Matti Vanhasen ensimmäinen hallitus asetti erityisen kansalaistoiminnan politiikkaohjelman korjaamaan haluttomuutta osallistua yhteisten asioiden hoitoon. On syytä levottomuuteen, kun hallitus alkaa näin kovasti huolestua kansalaistoiminnan vähyydestä.
Vanhasen toinen hallitus jatkoi samoilla linjoilla ja perusti oikeusministeriöön uuden "demokratiayksikön". Hallitus nimesi erityisen kansalaisyhteiskuntapolitiikan neuvottelukunnan, jossa valtion rahoittamat suuret kattojärjestöt edistävät "parempaa kansalaisyhteiskunnan osaamista". Politiikkaohjelmien vastaus edustuksellisen demokratian kriisiin on demokratiakasvatus. Kansalaiset on koulutettava uudelleen.
Poliitikot ja heidän politiikkaohjelmansa siis valittavat kansalaisten passiivisuutta, väittävät kansalaisten hylänneen politiikan ja muuttuneen epäpoliittisiksi tuuliviireiksi. Kansa haluttaisiin jälleen kerran vaihtaa.
Tämän pamfletin näkemys on kuitenkin toinen. Kansan syyttelyn sijaan puolueiden olisi hyvä katsoa peiliin. Jos puoluelaitos tai edustuksellinen demokratia ovat kriisissä, voisiko vika olla myös muualla kuin kansassa? Ehkä me kansalaiset olemme hylänneet politiikan sellaisena kuin sitä on totuttu ajattelemaan - siis vaaleina, puolueina ja vakiintuneina eliminä. Mutta tarkoittaako tämä epäpoliittisuutta? Voisimmeko me haluta jotain muuta, jotain enemmän? Politiikan tekemisen tavat ovat muuttumassa. Kansalaisliikkeet ja poliittinen toiminta - sanan laajassa mielessä - eivät ole kadonneet mihinkään, vaikka puolueveteraaneista siltä saattaisikin näyttää, ja juuri tähän haasteeseen puolueidenkin olisi kyettävä vastaamaan.
Jotain olisi tehtävä, mutta mitä?
Mistä lääkettä?
Äänestäjien ollessa hiljaa rahan valta ja julkisuuden kautta kanavoituva valta täyttävät kuitenkin nopeasti kansalaisten jättämän tyhjiön. Puolueet ja kansanedustuslaitokset antautuvat rahan ja median ohjailtaviksi ja saattavat yhä useammin toimia vastoin sitä, mitä kansalaiset pitävät tärkeänä.
Tämän pamfletin kärjekkäin kritiikki kohdistuu siis puolueisiin ja siihen, mitä me kutsumme niiden uusliberalisoitumiseksi. Siksi puolueille on tehtävä jotain, mutta eivät kansalaisetkaan ansaitse pelkkiä kiitoksia. Valta on aina jollain tai jossain, ja jos olemassa olevat vallan järjestäytymismuodot kolisevat tyhjyyttään, ne on joko vallattava tai sitten tilalle on luotava uusia vallankäytön tapoja.
Jaa Facebookissa
