Meillä jokaisella on omat keinomme estää kiirettä
hallitsemasta liikaa arkeamme. Joku menee mökille, toinen
harrastuksiinsa ja kolmas jää sohvalle television ääreen. Kulutamme
kertynyttä aikaylijäämää, aikasäästöjä. Kokemuksemme mukaan leppoisuus
ei kuitenkaan ole lisääntynyt, vaikka yhteiskuntamme on siirtynyt
suurempiin tehokkuuksiin ja nopeuksiin, siksi voimmekin kokea tarvetta
määritellä oman elpymisemme minimejä.
Jos
tietokoneen näytönsäästäjän kuva-aiheeksi valitsee solisevan
vesiputouksen, se ei varmasti merkitse suurta muutosta kenenkään
arjessa. Mutta jos kuva toimii muistuttajana vauhdin rajoittamisesta ja
kiireen vastustamisesta, voisi pienikin arkinen asia kasvaa uusiin
mittoihin. Paikoin ylikierroksilla käyvässä yhteiskunnassa ja
pakkotahtisessa oravan pyörässä on syntynyt yksilöllisiä ja yhteisiäkin
tekniikoita hitauden varmistamiseksi ja suojelemiseksi. Jatkuvan
saavutettavuuden sijaan on etsitty ympäristön ja elämän hallittavuutta.
Ylivilkkauden keskeltä on haettu omaa tilaa ja rauhoittumista.
Kilpailun rinnalle on nostettu rentoutumisen välttämättömyys.
Aiheutetun kiireen ja vauhdin taustalta saattaa löytyä pyrkimys oman
olemassaolon lunastamiseen, ehkä huoli huomisesta tai halu vaimentaa
pelkoa elämän rajallisuudesta.
Tunnistan
itsessäni hidastamisen tekniikoina ainakin, että tyydyn kotona
tiskaamaan tiskit käsin, en siis omista astianpesukonetta.
Kesämökillämme pyrin kävelemään väliin paljain jaloin, mikä terveitä
elämäntapoja mainostavien konsulttien suulla on todettu hyvin vointia
lisääväksi ja erittäin suositelluksi ulkoiluja liikkumismuodoksi.
Ohutpohjaisia kevyt jalkineita, jotka simuloivat paljain jaloin
liikkumista, on myös kaupan. Saunan takaiselle metsäiselle tontin
kulmalle olen ryhtynyt muokkaamaan japanilais tyylistä maisema
puutarhaa. Tankatessani huoltoasemalla valitsen hitaamman
asiointitavan. Käyn maksamassa ostokseni kassalla ja suosin
kaupankäyntiä, jossa voin saada henkilökohtaista palvelua.
Muutaman
viime vuoden aikana keskustelu hitaudesta osana elämäntapaamme on
yleistynyt. Olen koonnut näitä keskusteluja talteen 2000-luvun alusta
lähtien. Niistä rakentuu kuva huomisesta. Elämme selkeää
elämäntavallista käännettä, jossa suuntaudumme kohti hitauden
suosimisen aikakautta. Kuvaan tätä yhteiskunnallista muutosta pääosin
erinäisten ”edellä käyvien tekniikoiden” valaisemana. Kysymys on
uudesta jokapäiväisen elämän laatustandardista ja
onnellisuuspolitiikasta. Tavoitteena ei ole yksin lisätä ihmisten
jaksamista työpaikoilla tai kotona, vaan synnyttää uutta elämäntapaa,
identiteettejä, mikä tuottaa myös uusia yhteiskunnallisia jakolinjoja
ja yhteisöllistä eriytymistä. Joitakin ihmisiä viehättää tai he ovat
pakotettuja valitsemaan nopean elämäntavan, toisiin vetoaa arjen
hitaampi tempo.
Omarytmisyys
merkitsee tajua ja kykyä hallita ajankäyttöään, hitaus puolestaan
näyttäisi merkitsevän sellaisia valintoja ajankäytössä, liikkumisessa
ja muissa arjen käytännöissä, tiloissa ja ratkaisuissa, joissa
suositaan tempon vaihdosta aiempaa leppoisammaksi. Vauhdin
rajoittaminen näyttäytyy paitsi valittuina tekniikoina, myös erinäisinä
tuotteistettuina ja markkinoituina brändeinä. Näitä ovat muun muassa
elämänhallintaa lisäävät laitteet, pyhiinvaellus reitit, itämaiset
mietiskely- ja liikuntalajit sekä erilaiset wellness-tuotteet ja
-palvelut. Wellness-tuotteet ovat hyvin vointipalveluja, joissa on
henkilö kohtaisuutta ja ylellisyyttä. Niitä markkinoidaan terveyttä
yllä pitävinä ja edistävinä.
Vauhdin
hidastamisen ja lisäämisen tavoitteet ovat usein samanaikaisesti läsnä
tulkintanäkökulmasta riippuen. Lähtökohtaisesti vastakkaisille
vaihtoehdoille löytyy omat perustelunsa. Elävä esimerkki tästä ovat
koirien ulkoiluttajat. Lemmikit aikatauluttavat omistajiensa arkea,
mutta ovat samalla merkityksellisiä yksilöllisen aikavaurauden, oman
tilan ja ajan rajaamisen sekä elämän tempon hitauden vaalimisen
kannalta.
Elämäntaito-oppaiden anti
ei välttämättä tuota lukijalleen mahtavia oivalluksia. En muista
lukeneiden tuttavienikaan nimenneen mitään välttämättömän hankkimisen
arvoista teosta. Lukeminen, joka on kokenut uuden tulemisen – joidenkin
mielestä Harry Potterin ansiosta – on itsessään yksi suosituimmista ja
perinteisistä tavoista ottaa arki haltuun rennosti. Eräs kirjaamani
viisas ohje oli, että hidastamispyrkimystä voi lujittaa valiten yhden
arkisen asian, jonka parissa toteutuu jonkinlainen kiireetön
luonnollinen rytmi. Tällainen mahdollisuus voi löytyä esimerkiksi
liikkumisen parista. Itse mieluummin kävelen, en juokse, pyöräilen, en
aina käytä autoa, uin altaassa aikaa, en matkaa. Kiireettömyys
edellyttää, että ihmisellä on omaa aikaa. Ajan puute tuntuu raastavan
lapsi perheitä ja aikuisia aina kriisin partaalle. Tarvittaisiin
itselle pyhitettyä aikaa, joka toimisi arjen kiireiden ja vaatimus
paineiden vastakohtana. Ikääntyneet saattavat jähmettyä omaan
liikkumattomuuteensa, työttömät joutilaisuuteensa ja sosiaalisesti
leimatut erityis ryhmät omiin ”aidattuihin retriitteihinsä”. Retriitti-
sana tulee latinan verbistä retraho, mikä muun muassa tarkoittaa
takaisin tai pois vetäytymistä. Niin arjen kiire kuin pakotettu
leppoisuuskin voivat kasvattaa yhteiskunnallista epätasa-arvoa. Tämä on
uusi haaste hyvinvointivaltiossa ja sosiaalisten riskien hallinnassa.
Leppoistaminen
yhteiskunnallisena ilmiönä kokoaa yhteen uusia arjen tempoja
määrittäviä laatuja. Leppoistamis keskustelussa on käytetty
sellaisiakin termejä kuin elpymisen minimit, hitauden suojelu tai
puhuttu aikalisän ottamisesta. Hidastamisen ja joutilaisuuden,
teottoman toiminnan on nähty olevan nyt välttämättömiä jopa
yhteiskunnan taloudellisen ja kulttuurisen menestyksen ja kestävämmän
kehityksen kannalta. Tarjolla on yksilöllisiä ratkaisuja ja valintoja,
jotka voidaan nähdä yrityksinä ja keinoina päästä sovintoon itsensä ja
voimistuvasti myös ympäristön kanssa. Hitauden suojelemiseksi olisi
herättävä käyttämään taloudellista vaurautta, kun pakotettuna valintana
ja elämäntavallisena suuntautumisena leppoisuus saattaa liittyä
mielessämme ennen kaikkea köyhyyteen.
Aamuisin
olen oikeuttanut rauhallisen työpäivän aloituksen Helsingin Sanomia
lukien, enkä varmasti ole ainoa. Tältä osin huolestuttavana voisikin
pitää kehitystä, että ihmiset eivät enää tilaa aamulehtiä vaan lukevat
ilmaislehdestä työmatkalla päivän uutiset tai katsovat ne sähköisestä
verkko ympäristöstä. Aamuisen leppoisassa mielentilassa (lue:
laiskassa) olenkin löytänyt lähes viikoittain lehdestä havaintoja
hitauden trendistä ja kiireettömyyden suosimisesta. Olen myös koonnut
niitä vuodesta 2002 lähtien. Esillä kirjoituksissa ovat olleet
hiljentymisen paikat ja rentoutuminen elämässä, kiireettömyys kaduilla
ja liikkumisessa, elämänhallinta ja arkiset terveys- ja hyvinvointi
kysymykset.
Vallitsevien monien
totuuksien joukkoon on yltänyt kertomus leppoistamisen
välttämättömyydestä, mikä on monien äänten ja tulkintojen tarina. Onko
totuuden mukaista ylistää hitautta tai esittää, että vauhdin aikakauden
huippu olisi nyt ohitettu? Elämmekö murrosaikaa ja siirtymävaihetta,
jossa ihmiset suosivat aiempaa leppoistavampia valintoja arjessaan?
Pyrin
tuomaan esiin tässä leppoistamisen tekniikoita, käytäntöjä ja koko
ilmiökenttää käsittelevässä puheenvuorossani noiden tekniikoiden
yhteyden paitsi aikaan myös tilaan ja paikkoihin. Tarkastelussa
painottuu ratkaisukeskeisyys ja suositeltujen sekä suosittujen
käytäntöjen näkökulma hylkäämättä kuitenkaan kriittistä ja valikoivaa
luentaa sekä äärimmäisiä, mutta aikaamme paljastavasti kuvaavia
käytäntöjä. Pamfl etin kirjoitukset kuvaavat ajankohtaista ilmiötä,
pääosin myötäilevään sävyyn. Arvostelun kohde, arki paineinen kiire ja
paikoin kestämätönkin elämäntempo on taustalla ja kehystää kirjan
esitystä. Esitystavassani olen pyrkinyt yhdistämään yksityistä
näkökulmaa yleiseen, mukana on runsaasti esimerkkejä omasta arjestani.
Kirjan tekemistä ovat tukeneet ja samalla työn valmistumiseen
kannustaneet Alli Paasikiven Säätiö, Työsuojelurahasto ja aiempi
opetustehtäväni yliopistonlehtorina Lahdessa. Kiitokset kuuluvat myös
tekstiäni kommentoineille kollegoille.
Jaa Facebookissa
